Koko aamun oli jännittynyt ilmapiiri kotona. Ihan alkuun Henri kiukutteli päiväkotiin lähtöä ja mamma halkoi hiuksiaan. Puolen tunnin taistelun jälkeen selviydyimme ulos asti, jossa kiisteltiin vielä pyörä vaiko rattaat? Iina ja Sandra liittyi seuraamme ja matka päiväkodille alkoi kirpeässä pakkasaamussa.

Lenkki sujui rauhallisesti enkä ontunut pahemmin. Paluumatkalla saimme juosta Sandran kanssa vapaina lähimetsässä. Kauaa en jaksanut, kun jalkojani rupesi kivistämään. En minä isona miehenä mitään tietenkään valittanut. Lopetin vain leikkimisen ja juoksemisen, vaikka Sandra kovasti yritti haukahdella minua mukaan. Mamma pelasti tilanteen. Hän pyysi Iinan kahveelle ja katsomaan jotain videoo, missä minä ja Sandra juostaan.

Kotona mamma ja Iina-täti joivat kahveet ja mamma soitteli kaikki maailman paikat, jotta saisi kyydin meille eläinlääkäriin. Ja löytyihän se kyyti ja matka eläinlääkäriin alkoi.

Vajaan puolisen tuntia odottelimme mamman kanssa eläinlääkärin odotusaulassa. Terhi-hoitaja kävi meitä moikkaamassakin. Olimme kuulemma etuajassa. Ihmettelin kummasti, kun yleensä olemme aina myöhässä, kun mamma on kyseessä.

Vihdoinkin ovi avautui ja katti lähti kotiinsa. Minun vuoroni. Jesss!!! Saisin olla keskipiste.

"Oi voi voi!" oli ensimmäinen asia, mitä se eläinlääkäritäti Netta sanoi, kun näki mun kävelevän. Mamman ilme muuttui heti kauhistuneeksi. Ihmettelin, että mitä ne nyt tuolla tavalla kauhistelevat ja voivottelevat, kun eihän mun jalat vielä poikki ole.

Sitten mut punnittiin ihan ensimmäiseksi. Painoin hurjat 23,4kg! Edelleen kilo lisää per viikko.

Netta ja mamma nostivat minut sellaiselle pöydälle, mitä sai nostettua ylemmäs tai alemmas. Sitten he kellauttelivat minua kyljeltä toiselle ja Netta väänteli, venytteli ja paineli vuorotellen kumpaakin etujalkaani. En päästänyt ääntäkään vaikka minua sattui. Mamma kysyikin Netalta, että miksi en valita. Netta sanoi, että olen niin hieno mies, ettei minun tarvitse valittaa ääneen, kerron sen silmilläni ja pääni eleillä. Netan mielestä röntgenkuvat olivat nyt aiheelliset. Ja siitäkös mamma taas kauhistui.

Netta ja Terhi pukivat sellaiset isot paksut siniset takit ja kantoivat minut sellaseen pieneen huoneeseen. Siellä musta räpsittiin kuvia ja mun kipeet etujalat väännettiin kaakkoon. Ensin kuvattiin oikea ja Netan epäilyn varmistamiseksi vielä vasen. Ja sitten sain mennä.

Mamma oli aivan kauhusta kankea. Huokaili ja haukkoi happea. Kyseli kaikkia typeriä, et kuolenko mä ja mitä tulevaisuudessa ja yms. Netta piti mammaa varmaan ihan kiusallaan piinassa.

Sitten alkoi Netan suusta tulla ihan kummallisia möngerrys sanoja. Mitä lie kieltä... Ne möngerrys sanat kuulemma olivat hienot nimet mun jalkojen vaivalle. Suomeksi mun kyynärluut on kasvaneet liian nopeesti ja työntäneet jotain sellaista luuta paikoiltaan, minkä ois tarkoitus luutua olkaluun ja kyynärluun kiinnikkeeksi... Ja nyt vasen oli ihan hitusen luutunut ja oikea jopa puolet, mutta niiden ois kuulemma pitäny olla jo luutuneet kokonaan ja mulla ei ollut. Sitten Netta sanoi, että saan kipulääkkeitä kotiin ja mun liikkumista rajoitetaan. Siinä vaihees mä jo urahdin vastaan. Netta oli kuitenkin tiukka ja sanoi etten parane, jos riekun, pompin, juoksen, hypin taikka leikin toisten koirien kanssa. Sit mun ranneluiden nivelet oli kuulemma turvoksissa sen tähden, kun jalkani ovat kipeät ja olen kuulemma hakenut kivutonta asentoa kävellä. Netta kertoi mammalle, mitä tästä mun jalkavaivasta voi seurata, jos niitä ei hoida tai ne eivät luudu. Jos ne ei nyt itsellään luudu, tarvitsen leikkauksen tai itseasiassa kaksi, jonka jälkeen voin hyvin vanhoille päiville asti, jolloin ne saattavat uudelleen reistata. Onneksi mun vanhoihin päiviin on aikaa. Ja eikä ne kuulemma välttämättä kaikilla vaivaa vanhoinakaan. Mutta, jos ne mun jalat ei luudu, eikä ole rahaa leikata mua, mä kuulemma kärsin. Vaiva pahenee, mun jalat ontuu kahta kauheemmin ja mun nivelet rasittuu, jolloin saan kuulemma kaupan päälle nivelrikon. Ja silloin on kuulemma armollisempaa lopettaa mut, kuin antaa kärsiä. Netta halusi kuitenkin konsultoida vielä Hakametsän eläinlääkäriaseman ortopedia, ennenkuin maalaisi pirun lopullisesti seinälle.

Terhi kertoili mammalle Netan puhuessa puhelimessa, niistä koiruuksista, jotka olivat läpikäyneet saman kuin mikä meillä on edessä ja kuinka ne olivat täysin terveitä ja kykeneviä kaikkeen samaan kuin syntymästään terveetkin koirat.

Netan lopetettua puhelu, mamma maksoi käynnin kulut ja osti särkylääkkeet minulle. Siirryimme odotusaulaan odottamaan kyytiä, missä mamma sitten särkyi. Itki ja itki. Mä olin niin nolona. Pakkoks mamman oli alkaa pillittään julkisella paikalla. Mamma sai Jouni-papan tuleen hakeen meitä. Jouni-papan tulossa kesti reilu tunti. Siinä ajassa ortopedikin tupsahti paikalle, vaikka sen piti vain soittaa Netalle takaisin. Ortopedi oli kuulemma kotimatkalla.

Ortopedi otti mammalta röntgenkuvani ja katseli niitä. Nyökkäili ja mutisi, että Netan diagnoosi olisi oikea... Hän puhui jotain isoista koirista, jostain tanskandogeista ja bernhardin koirista, joille tämä on kuulemma tyypillistä, mikäli kasvu on liian nopeaa eikä tasaista. Ortopedi tutkaili kasvukäyriäni ja tokaisi antavansa minulle mahdollisuuden. Tuijotin pää kallellaan ihmetys nassullani. Hän määräsi minulle lisää kipulääkkeitä ja jotain erityisruokaa sekä liikkumiskiellon. Pissatus ja kakatuskäynnit ovat vain sallittuja. Sitten hän sanoi, että olisin seurannassa seuraavat 4 viikkoa. Viikon välein mamman tulisi soittaa Netalle ja infota vieläkö onnun. Jos onnun vielä 4 viikon jälkeen, otetaan kuulemma uudet kuvat ja katsotaan leikkauksia tarkemmin. Sitten Netta sanoi mammalle, että huoli ja ressi pois ja toivo peliin. Tässä on vielä 4 viikkoa aikaa ihmeelle...

Eipä se mammaa lohduttanut. Hän sanoi minulle tämän olevan hänen tuomiopäivänsä. Mamma parka.

Toivolla ja tuomiolla
-Nipsuttimenne-